On kuulemma vaikeaa huomata ja tajuta, että on löytänyt ensimmäistä kertaa sellaisen ihmisen, jonka kanssa oikeasti voi ja haluaa viettää ja jakaa loppuelämänsä. Silloin kadotaan maailman kartalta kokonaan, ei tulla sovittuna aikana käymään, ei vastata puheluihin tai viesteihin, pari päivää vaan ollaan omissa oloissaan. Sitten epäröidään ja ahdistutaan, että voiko näin käydä? Haluanko oikeasti olla tuon ihmisen kanssa? Pystynkö olemaan loukkaamatta häntä?

Tämä on miehen logiikkaa. Ja naisten logiikkaa aina haukutaan kummalliseksi! No naisen logiikalla vastaveto on "Haista paska. Jos ei kiinnosta niin annetaan olla. Olen saanut tarpeekseni tästä juupas-eipäs-leikistä. Jätä mut rauhaan. En halua nähdä sua enää ikinä. Jos et tiedä mitä haluat, niin minä päätän tämän tässä ja nyt."

Sitten menee yksi päivä, yö ja päivä. Miehen logiikka on saanut (mukamas) palapelin palat päässä kohdalleen, ja nyt on kristallin kirkasta kaikki. Sinut minä haluan. Haluan viettää loppuelämäni sun kanssa. Haluan olla sun vierellä iloissa ja suruissa, haluan nähdä sun nauravan ja hymyilevän. Haluan ostaa sun kanssa asunnon ja olla osa sun elämääsi, aina. Haluan sut enkä ketään muuta, en epäröi enää yhtään enkä koskaan enää katoa tai loukkaa. Anna mulle anteeksi. (Miten ne osaakin sanoa noin fiksuja ja kauniita lauseita?!) Naisen logiikka pakottaa puremaan hammasta ja olemaan vastaamatta puheluihin ja viesteihin. Tiedän ja tunnen itseni, jos vastaan niin en pysty pysymään tiukkana. Yritän kuullostella tunteitani, olenko surullinen vai helpottunut. Olenko tajunnut tämän oikein, elättelenkö toiveita, miksi minä en itke? Miksi helvetissä yksinoleminen on muka niin vaikeaa, onhan siitä ennenkin selvitty? Miksi tuommoista päättämätöntä idioottia pitää rakastaa niin paljon että sattuu? Uskallanko luottaa, uskallanko uskoa vielä meihin? En tiedä. En tosiaankaan tiedä.