Pommi puraisi sunnuntaina palan pois meidän talossa asuvan sileäkarvaisen mäyräkoiran korvasta. (Olen jo sen verran sulatellut tätä asiaa, että pystyn kirjoittamaan sen tähän ilman suurempia tunteenpurkauksia.) Mäyräkoira juoksentelee usein siinä pihassa vapaana. Nytkin se oli vapaana ja leikki jonkin aikaa Blondin kanssa. Pitelin Pommia lyhyellä remmillä kaukana leikkijöistä, mutta kun mäyräkoira ampaisi Pommin tykö, niin en ehtinyt tehdä mitään. Ehkä kaksi sekuntia siinä meni, Pommi haukkasi sitä korvasta heti kun oli sillä etäisyydellä. Aika paljon korvasta tuli verta, mutta ei siitä onneksi mikään iso pala lähtenyt, eivät käyneet edes eläinlääkärillä. Mäyräkoiran emäntä otti asian tosi asiallisesti, ei rähjännyt minulle eikä vaatinut syyllisen päätä vadille. Olen puhunut hänen kanssaan sunnuntaina illalla ja eilen, ja kaikki on jo ok.

Aikamoisen tunneskaalan koin kuitenkin sunnuntaina. Joka kerta kun Pommi näyttää "todellisen" luonteensa, minulle tulee aivan käsittämättömän paska olo. Tyyliin: onko tämä kaikki minun vikaani, olenko todella epäonnistunut koirankasvatuksessa näin perusteellisesti? Ensin tietysti kamala kiukku ja raivo. Huudan Pommille pää punaisena ja retuutan sitä remmistä kotiin. Sitten suru ja itku, pärjäänkö sen kanssa? Muutetaanko korpeen omakotitaloon kauaksi ihmisistä ja koirista? Mitäs jos joskus käy todella pahasti ja joku vaatii sen lopettamista? Jonkinlainen lamaannus, ettei tiedä mitä tehdä tai ajatella, pelko mäyräkoiran omistajan reaktiota kohtaan. Sitten lopulta voimakas syyllisyydentunto. Mitä minä Pommille rähjään? Kyllä mun pitäisi se jo tietää ja tuntea. Ei ole sen vika, että joku tulee sen nenille hyppimään. Miksen syöttänyt namia ja vienyt sitä pois koko tilanteesta? Miksen vaan voi hyväksyä sitä, että emme voi mennä kolmea metriä lähemmäs ketään muuta koiraa kuin Blondia?

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai eihän kaikki ole hyvin, mutta sillai normaalisti kuin ennenkin. Sainpahan taas muistutuksen asioista.