Keväästä lähtien minun on ollut tarkoitus aloittaa lenkkeily, eli juokseminen. Ei siksi, että tykkäisin juosta tai edes haluaisin juosta, vaan lähinnä pakon edessä (ja ympäristön painostuksesta). Harrastan molempien koirien kanssa agilityä ja en meinaa pysyä niiden perässä radalla. Pommi pystyy menemään jo pitkiä esteratoja, joissa on kymmeniä esteitä. Kuntoni ja vauhtini ei riitä perässä pysymiseen. Blondikin on haastava ratakaveri, koska sen vierellä on kokoajan pysyttävä ohjaamassa. Sille ei voi huudella perästä ohjeita, kuten Pommille. Viikottain saan siis kuulla treeneissä, että "JUOKSE! MENE! VAUHTIA!". Motivaatio on kuitenkin ollut kateissa, kun huonokuntoisena juoksemaan lähteminen ei ole sitä kaikkien mukavinta puuhaa. Perjantaina se ihme kuitenkin tapahtui! Sain itseäni niskasta kiinni, puin lenkkarit jalkaan jä lähdin hölköttelemään. Lenkkini kesti kokonaiset puoli tuntia, josta jaksoin juosta noin 20 minuuttia. Olin kuitenkin tyytyväinen itseeni ja pikkuhiljaa tällaisen tottumattoman on aloitettava. En ole nimittäin koskaan harrastanut juoksemista. Yläasteen 1500 metrin juoksu oli jo aikoinaan tuskaa. Asiasta innostuneena lähdin lenkille myös lauantaina. Silloin kävin urheilukentällä juoksemassa myös sellaisia 50-100 metriä pitkiä spurtteja. Ja kyllä olin taas ylpeä!! Yritän vastaisuudessa käydä kaksi kertaa viikossa lenkillä ja lisäksi kerran viikossa kentällä spurttailemassa. Saa nähdä kuinka akan käy...

Sunnuntaina olin molempien koirien kanssa yhden agility-gurun pitämässä agilitykoulutuksessa Hervannassa. Blondin kanssa mentiin lähinnä yksittäisiä esteitä ja paljon erilaisia ohjauskuvioita ja palkitsemistapoja. Pari tuntia helteisellä kentällä keskittymistä vaativassa touhussa teki Blondin kohdalla tepposet. Blondi väsyi!! Blondi on ihan mahdoton ikiliikkuja ja ADHD-tapaus, joka on hyvin vaikea saada väsymään. Mutta näköjään sekin on mahdollista. Treenien loppuaikana se jopa murahti minulle kerran kun painoin sitä alas istumaan. Blondi ei ole koskaan ennen murissut minulle, se on niin pehmo ja alistuvainen kuin vaan voi olla. Myöhemmin illalla se murisi myös Pommille ja koitti jopa näykkäistä sitä. Pommi kun ei antanut nukkua rauhassa mamman sylissä... Pommi pärjäsi koulutuksessa ihan hienosti. Joillekin koirille tuo mahdoton kuumuus tuo keskittymis- ja motivaatio-ongelmia, mutta Pommi oli kyllä oma vauhdikas itsensä. Vähän sen taas piti huutaa ja haukkua minulle, kun en antanut riittävän selviä käskyjä tai juossut tarpeeksi lujaa. Pommi on edistynyt tänä kesänä ihan huimasti. Pian olisimme valmiita kokeilemaan 1-luokassa kilpailemista, jos minulla vaan rohkeus ja itseluottamus riittäisi.