Tykkään enemmän koirista kuin ihmisistä.

Noin, nyt se on sanottu.  Jos se loukkaa sinua hyvä lukija, niin voi, voi. Elämä on. Sitä ei ehkä kannata ottaa henkilökohtaisesti, se koskee lähinnä vieraita ja typeriä ihmisiä. :o)

Meni hermo, tilalle tuli ahdistus ja masennus. Olen vähän herkkänahkaisella tuulella näköjään. Syynä kaikkeen on äityliltä tullut syyllistys-meili, tyyliin "Oletko edes elossa, kun sinusta ei kuulu mitään. Luulisi, että asutaan eri mantereilla kun et pidä mitään yhteyttä. Ei minunkaan vointini niin hyvä ole, että yhteydenottoa kannattaa loputtomiin pitkittää..." Ja sitä rataa. No niin. Nyt onkin sitten hyvä ja reipas mieli, heti innolla ottamaan puhelin kauniiseen käteen. Täytyy myöntää, että olen äärettömän huono soittamaan semmoisia "mitä kuuluu" -puheluja. Käsittääkseni kaverini ovat sen jo oppineet ja hyväksyneet, luulisi sen menevän perille myös äidilleni. Ja voihan mullekin päin soittaa, miksi mun pitäisi olla se aloitteentekijä?! Sitä paitsi olen kutsunut äitini tämän vuoden puolella ainakin kolme kertaa syömään luokseni. Mutta koskaan ajankohta ei ole hänelle sopinut. Onko se nyt sitten minun vikaani?

Tuntuu, että aika ja energia ei riitä kaikkeen. Koti on sotkuinen, pyykkivuori vyöryy kohta ulos kylpyhuoneesta. Kaikilla ihmisillä on minuun kohdistuvia vaatimuksia ja pyyntöjä, kaikkia pitäisi yrittää miellyttää. Eihän se oikeasti kai niin ole, mutta siltä se nyt minusta tuntuu. Minä kun mieluiten mököttäisin koirien kanssa kotona viltin alla. Onko siinä jotain pahaa, että viihtyy omassa kodissaan? On, kun pitää mennä käymään äidillä, kutsua kummitäti kylään, mennä kummitytön synttäreille, kyläillä kaikenmaailman sukulaiset ja ex-anopit läpi... Älkää nyt ystävät säikähtäkö, tämä ei koske teitä. Te olette pelastukseni välillä, kun pakotatte minut kotoa liikkeelle. Tällä viikolla mun autooni on vaihdettu kesärenkaat ja se on ollut öljynvaihdossa. Olen käynyt konsertissa, kuntosalilla, "avannossa", parson-lenkillä ja ruokakaupassa. Eikö se jo riitä? Ei ilmeisesti. :o(