Välillä töihinlähtö on kamalan vaikeata. Ei siksi, että tänne olisi tylsä tulla, vaan koirien takia. Ne joutuvat olemaan viitenä päivänä viikossa noin 8,5 tuntia yksin kotona. Blondilla olisi aamulla kamalasti energiaa, se tuo vetolelua surkean näköisenä minulle, että voitaisko leikkiä? Ja minä en ehtisi. Aina vaan kiireellä vaatteet päälle, meikit naamaan ja menoksi. Huono omatunto, syyllisyys ja nappisilmien surkea ilme mielessä tulen töihin. Tiedän, että suurimassa osassa koiratalouksista asia on näin, koirat ovat päivisin yksin. Ja minulla on sentään kaksi koiraa, onhan niistä seuraa toisilleen. Ja Blondi on ollut viime aikoina tosi nätisti yksin ollessaan, ei se siitä siis kärsi. Kuitenkin surettaa. Sitten sitä yrittää kompensoida menetetyn ajan olemalla kaiken vapaa-aikansa koirien kanssa. Itselle ei jää aikaa, kaverisuhteet kärsii, huusholli on kuin hävityksen kauhistus... Mutta kun näkee koirien kirmaavan vapaana metsässä, nauttien juoksemisesta ja auringosta, niin onhan se sen arvoista. :o) Kyllä me pärjätään, eiköstä niin?