Pommi kävi eilisissä agitreeneissä yhden mustan labradorinnoutajan kimppuun. Itselle tuli taas tosi paska olo ja innotus agilityyn katosi! Eikö tuohon raivohulluun voi luottaa yhtään! Pommi oli suorittanut radan pätkän ja minä kuuntelin koulutusohjaajaamme, kun hän neuvoi kuinka pitäisi tehdä. Käänsin katseeni Pommista ohjaajaan, eli kontakti katkesi, ja siinä samassa Pommi lähti. Labradorinnoutaja oli parinkymmenen metrin päässä kentällä treenaamassa keppejä. Ohjaajamme oli sitä mieltä, että Pommi on mustasukkainen esteistä. Se ei tykkää kun muut koirat käyttää niitä, ja kun se ei saa minun täyttä huomiotani, niin se menee tappamaan muut esteiden käyttäjät... Heti kun ollaan kentällä paikallaan pitää Pommille laittaa remmi kaulaan tai vaihtoehtoisesti katsoa sitä koko ajan ja syöttää makkaraa. Onpa kivaa.

Illalla oli hermot niin kireellä, että ihme etten pillahtanut lenkillä itkuun. Harmitti kun ei ole kotona tappelukaveria, olisi pitänyt saada riidellä ja huutaa. Välillä Pommi on kuin enkeli, ja välillä se taas on kuin raivotautinen piru. Tekisi mieli luovuttaa ja heittää hanskat tiskiin, mutta ei kai se mitään ratkaise. Kai mun pitäisi liittyä ongelmakoirien suureen omistajajoukkoon ja varata aika eläinkouluttajalle tms. Mulla on vaan sellainen kokemus, että siellä vaan syötetään namia koko ajan ja sillä selvä. Jos mulla olisi koko ajan nami kädessä, niin ei meillä mitään ongelmia olisi. Aina ei kuitenkaan voi jutella ja katsoa koiraa ja syöttää sille nameja. Pitäisi sen osata totella, ohittaa ja tulla toimeen muiden kanssa ilman herkkujakin.