Eilen oli jälleen agilitytreeni-päivä. Blondin treenit alkavat jo puoli viideltä, joten treeneihin lähtö tapahtuu aina melko haipakkaa tahtia. Töistä pitää lähteä tuntia normaalia aikaisemmin, matkapahoinvointilääke pitää muistaa antaa Blondille heti kun pääsee kotiin, päivälenkki mennään pikakelauksella, sitten äkkiä pakataan laukkuun jo edellisiltana pilkotut makkarat ja jääkaapissa valmiina odottava vesipullo... Koirat tietysti tunnistavat minun touhotuksestani mitä on tapahtumassa, ja innoissaan pyörivät jaloissani, ja minä kiireestä äkäisenä koitan saada niitä pois tieltä.

Kauan odotettu sade (kova sellainen) päätti alkaa juuri treenien aikana. Kotoa lähtiessä oli hieno auringonpaiste, joten sadevaatteet eivät tietystikään olleet mukana. Minä ja koirat olimme lopuksi aivan likomärkiä. Koirat eivät onneksi ole mitään hienohelma-Bischon Friseitä, jotka eivät suostu sateessa edes kävelemään. Vähän niiden piti silmiä siristellä, kun vettä tuli kuin saavista, mutta vauhti ei hiljentynyt yhtään.

Blondi sai jälleen suorituksestaan kehuja koulutusohjaajaltamme. Se, että olemme aloittaneet agilityn vasta tänä kesänä ja se, että Blondi on kuuro, eivät oikeastaan näy sen radan suorittamisessa ollenkaan. Vauhtia siinä ei ole ihan vielä Pommin kaltaisesti ja kontakteista se ei kamalasti ymmärrä, muuten se on kyllä aivan mainio! Eilisissä treeneissä Blondi haukkui minulle, eli komensi, ensimmäistä kertaa agilityradalla. Pommihan harrastaa sitä joka kerta, se hermostuu kun en anna tarpeeksi tarkkoja käskyjä tai olen liian hidas. Nyt on sitten näköjään päästy Blondinkin kanssa siihen pisteeseen, että minä saan puolestani kuulla komennuksia.